-SEMINAARI 21.11.2001

MIHIN ELÄMÄ TARTTUU -PROJEKTIN TULOKSIA

Dodo – Tulevaisuuden elävä luonto ry (www.dodo.org)

Jarre Parkatti

Yritimme haastatteluissa selvittää, miten eri toimijat ymmärtävät kestävän kehityksen käsitteen sekä yleisesti että kaupunkisuunnitteluun liittyen. Osoittautui, että käsitteen osa-alueiden keskinäisen riippuvuuden hahmottaminen tuotti vaikeuksia. Kestävyyden eri ulottuvuudet tuotiin esille, mutta niitä ei pyritty sovittamaan yhteen. Tämän oletettiin tapahtuvan poliittisen prosessin kautta. Vaikka esimerkiksi yksityisautoilun päästöjen tuhoisuus jossain yhteydessä tunnustettiin, autoilua saatettiin toisessa yhteydessä puolustaa unohtaen sen kytkennän ekologiseen kestävyyteen.

Vaikka esimerkiksi haastatellut kaavoittajat eivät kyenneet kovin selkeästi ilmaisemaan, mitä tarkoittavat kestävän kehityksen käsitteellä, he saattoivat siitä huolimatta – lähinnä ammattitaitonsa ja omaksumansa kaavoittamiskulttuurin avulla - käytännössä edistää sitä. Esimerkit osoittivat kuitenkin, että silloin kun ekologisesti kestävän kehityksen mukainen suunnittelu ei perustu selkeään näkemykseen kestävyydestä, se on epävarmemmalla pohjalla muiden näkökohtien ja intressien kilpaillessa huomiosta.

Poliittiset päättäjät ja kaupan edustajat olivat taipuvaisia sysäämään vastuuta ekologisesta kestävyydestä äänestäjille ja kuluttajille. Ratkaisumalleja perusteltiin kuluttajien ja äänestäjien preferensseillä eikä uskottu mahdollisuuksiin vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen tarjonnan kautta. Poliittisessa päätöksentekodiskurssissa fyysisen suunnittelun tarkkojen piirteiden käsittely osoittautui vaikeaksi. Näin lähes koko vastuu muista kuin poliittisella kielellä ilmaistavista ja määrällisiin tavoitteisiin liittyvistä ympäristön piirteistä jää suunnittelijalle.

Sama ongelma koski myös asukkaiden ja muiden toimijoiden osallistumista vuorovaikutusprosessiin. Toisaalta maallikkotoimijoilla ei ole riittävän vivahteikasta käsitteistöä keskustellakseen tehokkaasti (eli siten, että keskustelu todella vaikuttaisi suunnitteluun, tai että suunnittelijan olisi annettava täsmällisiä vastauksia esitettyihin kysymyksiin) rakennetun ympäristön piirteistä, toisaalta suunnittelijoilla ei ole valmiuksia tai halua argumentoida fyysisen ympäristön muokkaamisen laadullisista ratkaisuista. Vuorovaikutusprosessi ymmärrettiin vielä pitkälti asukkaiden ja suunnittelijoiden tai päättäjien välisenä yksityinen etu vs. yleinen etu -asetelmana, eikä informaationvälitys- ja argumentaatioprosessina.

Haastattelujemme lähtökohtana oli kestävän kehityksen kytkeminen kaupunkisuunnittelussa vallitsevaan urbaaniuden ihanteeseen. Kysymys tematisoitiin oman kaupunkivisiomme avulla. Kävi ilmi, että ekologisesti kestävän ja sosiaalisesti toimivan kaupunkiympäristön kehittäminen ei vaikeudu niinkään asukkaiden vastustuksesta (maallikkotoimijoilla saattaa olla hyvä ymmärrys kaupunkisuunnittelun kysymyksistä). Vähintään yhtä suuria esteitä "eurooppalaisen kaupungin" aikaansaamiselle ovat kaupunkisuunnittelun eri asiantuntijaosapuolten tavoitteiden ristiriitaisuus sekä arkkitehtikunnan sisällä vallitseva vähäinen kiinnostus urbaaneihin tavoitteisiin.

Osa kaavoittajista ja päätöksentekijöistä tyrmäsi kestävän kehityksen edistämisen vaatimuksen meidän tarkoittamassamme mielessä. Eräissä vastauksissa ilmastonmuutoksen todellisuus jopa kiellettiin, ja toisissa katsottiin, että kaupunkisuunnittelussa kestävän kehityksen käsite ei ole relevantti. Tästä huolimatta urbaania, kestävän kehityksen tulkintamme mukaista kaupunkisuunnittelua saatettiin kannattaa ja jopa aktiivisesti edistää. Autoliikenteen kasvua haluttiin hillitä muistakin syistä kuin ilmastonmuutoksen seurausten takia. Ekologinen kestävyys nähtiin usein yhtenä hyvän (ja urbaanin ympäristön aikaansaamiseen tähtäävän) kaupunkisuunnittelun oheistuotteena, jolloin edellinen ei ollut kuitenkaan itsenäisenä olennainen tavoite.